Writing by J.K. Rowling

Taikuuden historia Pohjois-Amerikassa

By J.K. Rowling

wb-homina-fourteenth-century-to-seventeenth-century-teaser
Close

1300-luku - 1600-luku

By J.K. Rowling

Lue ensimmäinen osa

Vaikka eurooppalaiset tutkimusmatkailijat sanoivat Amerikkaa "Uudeksi maailmaksi" saavuttuaan mantereelle, velhot olivat tienneet siitä kauan ennen jästejä. (Huomaa: kun joka kansallisuudella on oma sanansa "jästille", Amerikan yhteisö käyttää slangisanaa ei-tai, lyhennys "Ei taialle"). Erilaiset matkustustavat - mm. luudat ja ilmiintymiset - puhumattakaan näyistä ja ennusmerkeistä, merkitsivät sitä, että laajalle levinneet velhoyhteisöt olivat yhteydessä toisiinsa keskiajalta lähtien.

Alkuperäisamerikkalainen velhoyhteisö sekä Euroopan ja Afrikan velhoyhteisöt olivat tienneet toisistaan kauan ennen eurooppalaisten ei-taiden maahanmuuttoa 1600-luvulla. Ne olivat jo tietoisia monista yhtäläisyyksistä yhteisöjen välillä. Tietyt suvut olivat selkeästi "maagisia", ja taikuutta ilmaantui myös odottamatta suvuissa, joissa ei siihen mennessä ollut tunnettua noitaa tai velhoa. Velhojen ja ei-velhojen suhde vaikutti yhtäläiseltä eri populaatioissa, kuten ei-taiden asennekin, mistä olivatkin syntyisin. Amerikan alkuperäisasukkaiden yhteisöissä jotkin noidat ja velhot hyväksyttiin. Silti toiset polttomerkittiin uskomustensa vuoksi, usein sen perusteella, että he olivat pahantahtoisten henkien vallassa.

Alkuperäisamerikkalaisen "ihokulkijan" - pahan noidan tai velhon, joka voi muuttua eläimeksi halutessaan - taru perustuu faktoihin. Tarun mukaan alkuperäisamerikkalaisille animaageille oli uhrattu perheenjäseniä niiden muuttumiskyvyn saamiseksi. Itse asiassa enemmistö animaageista otti eläinmuodon paetakseen vainoa tai metsästääkseen heimolle. Sellaiset halventavat huhut saivat alkunsa ei-tai -poppamiehiltä, jotka toisinaan teeskentelivät omaavansa taikavoimia ja pelkäsivät paljastuvansa.

Alkuperäisamerikkalainen velhoyhteisö oli erityisen lahjakas eläin- ja kasvitaikuudessa, erityisesti taikajuomissa, jotka olivat paljon hienostuneempia kuin Euroopassa tunnetut. Silmiinpistävin ero alkuperäisamerikkalaisten ja Euroopan velhojen taikuuden välillä oli taikasauvan puute.

Taikasauvan alkuperä on Euroopassa. Sauva kanavoi taikuutta tarkentaakseen ja voimistaakseen sen vaikutuksia, vaikka suurimpien noitien ja velhojen merkkinä pidetään yleisesti sitä, että he pystyvät tuottamaan hyvin korkeatasoisia taikasauvattomia taikoja. Kuten alkuperäisamerikkalaiset animaagit ja taikajuomien valmistajat osoittavat, sauvaton taikuus voi saavuttaa monimutkaisen tason, mutta loitsut ja muodonmuutos ovat hyvin hankalia ilman sitä.

Close this
wb-homina-seventeenth-century-and-beyond-teaser
Close

1600-luku ja siitä edespäin

By J.K. Rowling

Lue toinen osa

Kun ei-tai -eurooppalaiset alkoivat muuttaa Uuteen maailmaan, useampia eurooppalaista alkuperää olevia noitia ja velhoja asettui Amerikkaan. Kuten heidän ei-tai -vastapuolensa, heilläkin oli erilaisia syitä lähteä synnyinmaastaan. Joitain ajoi seikkailunhalu, mutta useimmat pakenivat: toisinaan ei-taiden, toisinaan noita- tai velhokollegan vainoa, mutta myös velhoviranomaisia. Jälkimmäiset yrittivät sekoittua ei-taiden lisääntyvään joukkoon, tai piiloutua alkuperäisamerikkalaisten velhoyhteisöön, joka yleensä toivotti tervetulleeksi eurooppalaiset veljensä.

Oli kuitenkin alusta asti selvää, että Uudesta maailmasta tulisi ankarampi ympäristö Vanhan maailman noidille ja velhoille. Siihen oli kolme pääsyytä.

Ensinnäkin, kuten ei-tai -vastapuolensa, heillä oli maahan tullessaan vähäiset varusteet, ainoastaan itse tehdyt. Kotimaassa he saivat taikajuomiensa tarveaineet apteekista: täällä heidän täytyi etsiä tuntemattomia taikakasveja. Ei ollut taikasauvantekijöitä, ja Ilvermornyn noitien ja velhojen koulu, josta kerran tulisi yksi maailman parhaista maagisista laitoksista, oli siihen aikaan vain karkea hökkeli, jossa oli kaksi opettajaa ja kaksi opiskelijaa.

Toiseksi, paikallisten ei-taiden toiminta sai useimpien velhojen kotimaan ei-maagisen väestön näyttämään rakastettavalta. Sen lisäksi, että maahanmuuttajat olivat alkaneet käydä sotaa alkuperäisamerikkalaisia vastaan, mikä rikkoi velhoyhteisön yhtenäisyyden, heidän uskontonsa teki heidät syvästi suvaitsemattomaksi kaikenlaista taikuutta kohtaan. Puritaanit syyttivät mielellään toisiaan okkulttisesta toiminnasta vähäisenkin todistusaineiston pohjalta, ja Uuden maailman noidat ja velhot varoivat syystäkin heitä.

Viimeisin, ja luultavasti vaarallisin ongelma, joka kohtasi juuri Pohjois-Amerikkaan tulleita velhoja, oli jahtaajat. Koska Amerikan velhoyhteisö oli pieni, hajallaan ja salaileva, sillä ei vielä ollut omaa lainvalvontamekanismiaan. Tämä jätti tyhjiön, jonka täytti häikäilemätön monen erimaalaisen joukko velhopalkkasotureita, jotka muodostivat pelätyn iskuryhmän jahtaamaan tunnettujen rikollisten lisäksi keitä tahansa, joista voisi saada kultaa. Aikaa myöten jahtaajat turmeltuivat yhä enemmän. Kaukana kotimaansa velhoviranomaisista moni lankesi omaan valtaansa ja julmuuteen, johon tehtävä ei antanut oikeutusta. Sellaiset jahtaajat nauttivat verenvuodatuksesta ja kidutuksesta ja menivät jopa niin pitkälle, että kauppasivat velhokollegojaan. Jahtaajien lukumäärä moninkertaistui Amerikassa 1600-luvun loppupuolella, ja on todisteita siitä, että he jopa väittivät viattomia ei-taita velhoiksi saadakseen palkkion yhteisön hyväuskoisilta tavallisilta ihmisiltä.

Kuuluisat Salemin noitaoikeudenkäynnit 1692-93 olivat tragedia velhoyhteisölle. Velhohistorioitsijat yhtyvät näkemykseen, että ns. puritaanituomareissa oli ainakin kaksi tunnettua jahtaajaa, jotka maksoivat Amerikassa syntyneitä kalavelkoja. Osa kuolleista oli todellakin noitia, tosin täysin syyttömiä rikoksiin, josta heidät oli pidätetty. Toiset olivat vain ei-taita, jotka oli onnettomuudekseen otettu kiinni yleisessä hysteriassa ja verenhimossa.

Salem oli merkittävä velhoyhteisössä syistä, jotka olivat paljon traagisia hengenmenetyksiä tärkeämpiä. Sen välittömänä seurauksena moni noita ja velho pakeni Amerikasta, ja moni muu päätti olla asettumatta sinne. Tämä johti kiinnostavaan muunteluun Pohjois-Amerikan velhoväestössä verrattuna Euroopan, Aasian ja Afrikan väestöön. 1900-luvun alkuvuosikymmeniin asti Amerikan väestössä oli vähemmän noitia ja velhoja kuin neljällä muulla mantereella. Puhdasveriset suvut, jotka saivat velhojen sanomalehdistä hyvin tietoa sekä puritaanien että jahtaajien toimista, lähtivät harvoin Amerikkaan. Tämä merkitsi paljon suurempaa osuutta ei-tai -syntyisistä noidista ja velhoista Uudessa maailmassa kuin muualla. Kun nämä noidat ja velhot menivät usein naimisiin ja löysivät omat täysmaagiset perheensä, puhdasverinen ideologia, joka on vainonnut Euroopan maagista historiaa, on saanut paljon vähemmän vetovoimaa Amerikassa.

Salemin kenties merkittävin vaikutus oli Amerikan yhdysvaltain velholiiton perustaminen 1693, noin vuosisata ennen ei-tai -versiota. Kaikki amerikkalaisnoidat ja -velhot tuntevat sen lyhenteellä MACUSA (lausutaan makuusa). Ensimmäistä kertaa Pohjois-Amerikan velhoyhteisö kokoontui laatimaan lakeja itselleen perustaen taikamaailman ei-tai -maailman sisään, samanlaisen kuin monessa muussa maassa oli. MACUSAn ensimmäinen tehtävä oli saattaa oikeuteen jahtaajat, jotka olivat pettäneet omansa. Murhiin, velhojen kauppaamiseen, kidutukseen ja kaikkeen muuhun julmuuteen syyllistyneet teloitettiin rikoksistaan.

Useat pahamaineisimmista jahtaajista välttivät oikeuden. Kansainväliset etsintäkuulutukset perässään he katosivat lopullisesti ei-tai -yhteisöön. Jotkut heistä menivät naimisiin ei-taiden kanssa ja perustivat perheitä, joissa ei-taikaiset lapset syrjäyttivät velholapset jahtaajien identiteetin salaamiseksi. Kostonhimoiset jahtaajat, omiensa hylkäämät, siirsivät jälkeläisilleen ehdottoman vakaumuksen, että taikuus oli todellista ja uskon, että noidat ja velhot piti tuhota mistä tahansa heitä löytyikin.

Amerikkalainen taikahistorioitsija Theophilus Abbot on tunnistanut useita sellaisia perheitä, kullakin syvä usko taikuuteen ja suuri viha sitä kohtaan. Saattaa johtua osittain jahtaajasukujen jälkeläisten taikuuden vastaisista uskomuksista ja toimista, että amerikkalaisia ei-taita näyttäisi olevan vaikeampi huijata ja pettää taikuudessa kuin monia muita kansoja. Tällä on ollut syvällisiä jälkivaikutuksia siihen, miten Amerikan velhoyhteisöä hallitaan.

Close this
wb-homina-rappaports-law-teaser
Close

Rappaportin laki

By J.K. Rowling

Lue kolmas osa

Vuonna 1790 MACUSAn viidestoista puheenjohtaja Emily Rappaport pani alulle lain, joka tähtäsi velho- ja ei-tai -yhteisön täydelliseen erotteluun. Tämä seurasi yhtä vakavimmista rikkomuksista Salaisuussäädösten kansainvälistä liitoa vastaan, johtaen MACUSAn nöyryyttävään sensuuriin Kansainvälisen noitaliiton taholta. Asia oli paljon vakavampi, koska rikkomus tapahtui MACUSAn sisällä.

Lyhyesti sanoen katastrofi koski puheenjohtaja Rappaportin luotetun Kirstun ja dragottien vartijaa (dragotti on amerikkalaista velhovaluuttaa ja dragottien vartija, kuten nimi vihjaa, vastaa suunnilleen valtiovarainministeri). Aristoteles Kakstoistpuu oli pätevä mies, mutta hänen tyttärensä Dorkis oli yhtä hidasjärkinen kuin kauniskin. Hän oli ollut kehno oppilas Ilvermornyssa ja asui kotona isänsä korkeaan virkaan nousun aikaan, harjoitti taikuutta tuskin koskaan ja keskittyi lähinnä vaatteisiinsa, hiuksiinsa ja juhlimiseen.

Eräänä päivänä paikallisella huviretkellä Dorkis Kakstoistpuu ihastui kovasti komeaan ei-taihin nimeltä Bartolomeus Avoluu. Dorkis ei tiennyt, että Bartolomeus oli jahtaajien jälkeläinen. Kellään hänen perheessään ei ollut taikavoimia, mutta hänen uskonsa taikuuteen oli syvä ja järkkymätön, kuten hänen vakaumuksensa, että kaikki noidat ja velhot olivat pahoja.

Aavistamatta vaaraa Dorkis otti Bartolomeuksen kohteliaan kiinnostuksen hänen "pikku temppuihinsa" täydestä. Ihailijansa viattomien kysymysten johdattelemana hän paljasti sekä MACUSAn että Ilvermornyn salaiset osoitteet ja tietoja Kansainvälisestä velholiitosta sekä tavoista, joilla nämä elimet yrittivät suojella ja salata velhoyhteisöä.

Saatuaan mahdollisimman paljon tietoja Dorkisilta Bartolomeus varasti taikasauvan, jota tämä oli avuliaasti esitellyt hänelle, näytti sitä mahdollisimman monelle lehtimiehelle, keräsi sitten aseistettuja ystäviä valmiina vainoamaan ja parhaassa tapauksessa tappamaan kaikki noidat ja velhot seudulla. Bartolomeus painoi lisäksi lehtisiä, joissa paljastettiin noitien ja velhojen kokoontumispaikkoja, ja lähetti kirjeitä huomattaville ei-taille, joista osasta oli tarpeen tutkia, pidettiinkö kuvatuissa paikoissa todellakin "pahoja okkulttisia juhlia".

Huumaantuneena tehtävästään paljastaa noituus Amerikassa, Bartolomeus Avoluu ylitti itsensä ampumalla kohti joukkoa, jonka uskoi olevan ryhmä MACUSAn velhoja, mutta osoittautuikin ei-tai -sivullisiksi. Onneksi kukaan ei kuollut, mutta hän joutui vankilaan menettäen maineensa. Se oli valtava helpotus MACUSAlle, joka yritti selvitä Dorkisin varomattomuuden massiivisista seurauksista.

Bartolomeus oli levittänyt lehtisiään laajalle, ja muutama sanomalehti oli ottanut hänet niin vakavasti, että oli julkaissut kuvia Dorkisin taikasauvasta huomauttaen, että se "potkaisi kuin muuli" heilautettaessa. MACUSAn toimitaloon kohdistui niin kiihkeä huomio, että se joutui muuttamaan muualle. Kun puheenjohtaja Rappaport pakotettiin kertomaan Kansainväliselle velholiitolle julkisessa kuulustelussa, hän ei voinut olla varma, oliko jokainen Dorkisin tiedoista tietoinen henkilö unhoitutettu. Vuoto oli ollut niin laaja ja yksityiskohtainen, että sen jälkiseuraukset tuntuivat vuosikausia.

Vaikka monet velhoyhteisössä vaativat Dorkisille elinkautista vankeustuomiota tai jopa kuolemantuomiota, hän oli vankilassa vain vuoden. Perusteellisesti maineensa menettäneenä, täysin järkyttyneenä hän ilmestyi hyvin erilaiseen velhoyhteisöön ja vietti loppuelämänsä eristyksissä, peili ja papukaija rakkaimpina seuralaisinaan.

Dorkisin varomattomuus johti Rappaportin lain esittelyyn. Rappaportin laki toimeenpani tiukan erottelun ei-tai- ja velhoyhteisön kesken. Velhot eivät saaneet enää ystävystyä tai mennä naimisiin ei-taiden kanssa. Rangaistukset veljeilystä ei-taiden kanssa olivat ankaria. Kommunikointi ei-taiden kanssa rajoittui välttämättömiin arkisiin toimiin.

Rappaportin laki vahvisti edelleen suuria kulttuurieroja Amerikan ja Euroopan velhoyhteisön välillä. Vanhassa maailmassa oli aina ollut jonkin verran salaista yhteistoimintaa ja kommunikointia ei-taiden hallitusten ja niiden velhovastineiden kesken. Amerikassa MACUSA toimi täysin erillään ei-taiden hallituksesta. Euroopassa noidat ja velhot avioituivat ja ystävystyivät ei-taiden kanssa; Amerikassa ei-taita pidettiin enenevässä määrin vihollisena. Lyhyesti sanottuna Rappaportin laki ajoi Amerikan velhoyhteisön, joka oli jo tekemisissä poikkeuksellisen epäluuloisen ei-tai -väestön kanssa, yhä syvemmälle maan alle.

Close this
wb-homina-1920s-wizarding-america-carousel-teaser
Close

1920-luvun velho-Amerikka

By J.K. Rowling

Lue neljäs osa

Amerikan velhot olivat tehneet osansa I maailmansodassa 1914-1918, vaikka murskaava enemmistö heidän ei-tai -maanmiehistään oli tietämätön heidän osuudestaan. Koska molemmilla puolilla oli maagisia ryhmiä, he eivät toimineet päättäväisesti, mutta saivat monta voittoa estäessään miestappioita ja lyödessään omia maagisia vihollisiaan.

Tämä yhteinen ponnistus ei johtanut MACUSAn asenteen pehmenemiseen ei-taiden ja velhojen veljeilykysymyksessä, ja Rappaportin laki pysyi tiukasti voimassa. 1920-lukuun mennessä USA:n velhoyhteisö oli tottunut elämään enemmän salassa kuin Euroopan-vastineensa ja valitsemaan puolisonsa tiukasti omista riveistään.

Muisto Dorkis Kakstoistpuun katastrofaalisesta salaisuussäädösten rikkomisesta oli ilmestynyt velhokieleen siten, että "dorkis" tarkoitti slangissa ääliötä tai typerystä. MACUSA määräsi edelleen ankaria rangaistuksia niille, jotka pitivät pilkkanaan Kansainvälisiä salaisuussäädöksiä. MACUSA oli myös suvaitsemattomampi sellaisia maagisia ilmiöitä kuin haamuja, poltergeistia ja satuolentoja kohtaan kuin Eurooppalaiset vastineensa, koska sellaiset oliot ja henget voisivat saada ei-tait huomaamaan taikuuden olemassaolon.

Vuoden 1892 suuren Sasquatch-kapinan jälkeen (lue yksityiskohdat Ortiz O'Flahertyn kehutusta kirjasta "Isojalan viimeinen vastarinta") MACUSAn päämaja siirrettiin viidennen kerran historiansa aikana, nyt Washingtonista New Yorkiin, missä se pysyi koko 1920-luvun. MACUSAn puheenjohtaja koko vuosikymmenen oli Madam Seraphina Picquery, noita syvästä etelästä, New Orleansista.

1920-lukuun mennessä Ilvermornyn noitien ja velhojen koulu oli kukoistanut jo yli kaksi vuosisataa ja sitä pidettiin laajalti yhtenä maailman parhaista taikuuden oppilaitoksista. Sen yleisopetuksen johdosta kaikki noidat ja velhot ovat päteviä taikasauvan käytössä.

1800-luvun lopulla käyttöön otetun lainsäädännön mukaan jokainen velhoyhteisön jäsen Amerikassa joutui pitämään mukanaan "taikasauvalupaa". Lain tarkoitus oli pitää silmällä kaikkea taikatoimintaa ja tunnistaa rikolliset taikasauvoistaan. Toisin kuin Britanniassa, missä Ollivandersia pidettiin lyömättömänä, Pohjois-Amerikan mantereella toimi neljää hienoa taikasauvanvalmistajaa.

Shikoba Wolfe, joka oli chocktaw-intiaanien sukujuurta, oli kuuluisa pääasiassa monimutkaisesti kaiverretuista taikasauvoista, joissa oli ukkoslinnun pyrstösulkia (ukkoslintu on maaginen amerikkalaislintu, läheistä sukua feeniksille). Wolfen sauvoja pidettiin yleisesti äärimmäisen voimallisina, mutta vaikeina hallita. Etenkin muodonmuuttajat ylistivät niitä.

Johannes Jonker, jästisyntyinen velho, jonka ei-tai -isä oli taitava huonekalupuuseppä, ryhtyi itse taitavaksi taikasauvantekijäksi. Hänen sauvansa olivat erittäin kysyttyjä ja heti tunnistettavia, koska niissä oli yleensä helmiäisupotuksia. Kokeiltuaan monenlaisia ytimiä Jonker valitsi taikamateriaaliksi wampus-kissan karvaa.

Thiago Quintana aiheutti väristyksiä koko taikamaailmassa, kun hänen sulavalinjaisia ja yleensä pitkähköjä taikasauvojaan alkoi tulla markkinoille, kussakin läpikuultava selkäruoto Arkansasin valkoisten jokihirviöiden selästä, tuottaen voimallisia ja tyylikkäitä loitsuja. Pelko hirviöiden ylikalastamisesta vaimeni kun todistettiin, että vain Quintana osasi pyydystää niitä. Hän vartioi mustasukkaisesti salaisuuttaan kuolemaansa asti, jolloin sauvoja, joissa oli valkoisten jokihirviöiden selkäruoto, lakattiin valmistamasta.

Violetta Beauvais, New Orleansin kuuluisa taikasauvantekijä, kieltäytyi useita vuosia paljastamasta salaista ydintä sauvoissaan, jotka oli aina valmistettu rämeiden mayhaw-puusta. Lopulta selvisi, että ne sisälsivät karvaa rougarousta, vaarallisesta koiranpäisestä hirviöstä, joka vaaniskeli Louisianan rämeillä. Beauvaisin sauvoista sanottiin usein, että ne pitivät pimeästä taikuudesta kuten vampyyrit verestä, mutta moni amerikkalainen 1920-luvun velhosankari kävi taistoon aseenaan vain Beauvaisin sauva, ja itse puheenjohtaja Picqueryn tiedettiin omistavan sellaisen.

Toisin kuin 1920-luvun ei-tai -yhteisö, MACUSA salli noitien ja velhojen juoda alkoholia. Moni tämän menettelytavan arvostelija huomautti, että se teki noidista ja velhoista melkoisen huomiota herättäviä kaupungeissa, jotka olivat täynnä selviä ei-taita. Yhtä kaikki, yhtenä harvinaisena hilpeänä hetkenään puheenjohtaja Picqueryn kuultiin sanovan, että amerikkalaisilla velhoilla oli jo riittävän rankkaa. "Kikatusvedestä", hän sanoi esikuntapäällikölleen, "ei neuvotella."

Close this
Opi lisää teoksesta
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat